Kuinka niin, niin ilman kipua kukoistaa köynnös vedessä Iiristen keskeltä työntää päätään valoon,
hyödyttömiksi käyneiden pensselien (pitää sanoa sivellin) joukossa seisten kuin mikäkin kevään airut.
Se valkoinen talo, kuutio ryteikössä kalliilla tonttimaalla, ne pieniruutuiset ikkunat ja leikkikäymälä missä
nukke istui potalla vuodesta toiseen hämärien seinien varjoissa.
Varjoissa liikkui vieraat kapeita käytäviä viinipulloineen etsien tietä laitureille joiden ohi lipui turistien
kansoittamat alukset valkoisine lippuineen.
Vilkutuksia. Silkkisten matkamuistohuivien vienoa heilahtelua, tyhjeneviä viinipulloja.
Ollapa kutsumaton vieras. Talossa joka johtaa laiturille missä voi kesäisin kuunnella musiikkia vastapäiseltä
rannalta alastomin varpain liottaa unta läpinäkymättömään veteen.
Hitaasti herätä ja kuvitella kuinka aamiaisia tarjoillaan puutarhassa. Vaan ei.
Ryteiköissä ja kuutioituneissa taloissa juhlitaan ilman vuoteisiin ja puutarhoihin kannettuja aamiaisia,
upottavia tohveleita joilla juostaan pysähtymättä laiturin päähän saakka.
Hups! Putosin ja heräsin ja törmäsin käytävien seiniin, matka jatkui metsään mihin oli piilotettu jotain.
Huone jossa leikkivät kauan sitten lapsina eläneet historiaksi pölyttyneillä leluillaan.
Voi tätä metsää auringolta piilossa, häpeästäkö vihertyy tuo sammaloitunut polku.
.
